Merenkurkun luonto ja maisema

Merenkurkku on Pohjanlahden kapein kohta. Se muodostaa matalan kynnyksen Selkämeren ja Perämeren välillä. Jatkuva maankohoaminen sekä kallio- ja moreenimaaperä ovat Merenkurkun alueen erityispiirteitä. Maapinta-ala lisääntyy maankohoamisen myötä jatkuvasti. Meri tasoittaa Merenkurkun ilmastoa niin, että saariston kesät ovat viileämpiä ja talvet lauhempia kuin mantereella. Vaikka Merenkurkun saaristo on pinta-alaltaan varsin pieni, on saariston eri osien välillä suuria vaihteluja. Itäisen Merenkurkun saaristo on laajempi kuin läntisen Merenkurkun. Holmöarnan saariryhmä muodostaa läntisen Merenkurkun laajimman saaristoalueen. Hieman etelämpänä, Kronörenin ja Snöanin ympäristössä, on myös saaristoalueita. Yleistäen voidaan sanoa, että itäisessä Merenkurkussa saariston eteläosat ovat kivikkoisia ja alavia. Pohjoisosat tarjoavat puolestaan suurempia korkeuseroja sekä veneilyyn soveltuvia syvempiä vesiä.

Merenkurkku on alavaa aluetta. Kiviset ja lohkareiset rannat vallitsevat ja avokalliot ja hiekkarannat ovat harvinaisia. Alavia rantojen reunustaa useimmiten lepikko, joka muuttuu pikku hiljaa koivu- tai kuusimetsäksi. Siellä täällä kasvaa usein myös pihlajia. Isoimmilla saarilla sekä sisäsaaristossa kasvaa kuusimetsää. Mänty saattaa olla vallitseva puulaji kuivilla ja kallioisilla paikoilla.

Maankohoaminen vaikuttaa ratkaisevalla tavalla kasvillisuuden kehitykseen rantojen läheisyydessä. Koska rantaviiva siirtyy jatkuvasti ulommaksi, rantakasvit eivät ehdi kunnolla vakiintua ennen kuin kasvupaikan olosuhteet jälleen muuttuvat. Pieni kari, joka hädin tuskin näkyy vedenpinnan yläpuolella, ehtii 50 vuodessa muuttua luodoksi, jolla ensimmäiset puuntaimet yrittävät saada jalansijaa. Maankohoaminen on parhaiten havaittavissa laakeilla alueilla. Koska Merenkurkun saaristo on alava ja korkeusvaihtelut pieniä, muuttuu alue maankohoamisen seurauksena lähes silminnähden.

Maankohoaminen ja ilmasto eivät kuitenkaan ole ainoat tekijät, jotka vaikuttavat Merenkurkun saariston kasvillisuuteen. Ihmiset ovat aina liikkuneet saaristossa ja jättäneet sinne jälkiään - eikä pelkästään rakennelmien ja rakennusten muodoissa. Niin isoilla saarilla kuin pienillä luodoillakin on pidetty lampaita ja muuta karjaa laitumella, korjattu heinää ja harvennettu puustoa. Isoimmilla metsäisillä saarilla metsiä on myös avohakattu. Avoimia nummiluotoja ja niemiä on myös poltettu katajapensaiden poistamiseksi ja laitumien parantamiseksi. Monia saaria laidunnetaan edelleen, ja varsinkin itäisessä Merenkurkussa laidunnuksen jäljet näkyvät selvästi.

Kallio- ja maaperä vaikuttavat myös kasvillisuuden ilmeeseen. Merenkurkun kallioperä koostuu suuremmaksi osaksi graniitista ja gneissistä, jotka ovat suhteellisen happamia kivilajeja. Kasvilajien määrä jää alhaiseksi, koska kalkkia suosivat lajit eivät viihdy täällä. Läntisen ja itäisen Merenkurkun kasvistossa on pieniä eroja. Itäisessä Merenkurkussa esimerkiksi tervaleppä (Alnus glutinosa), punakoiso (Solanum dulcamara) ja suomenhierakka (Rumex pseudonatronatus) ovat tavallisempia kuin läntisessä Merenkurkussa. Siniheinä (Molinia caerulea), suomyrtti (Myrica gale) ja meriratamo (Plantago maritima) ovat päinvastoin yleisempiä läntisessä Merenkurkussa. Ulko- ja sisäsaariston kasvistossa saattaa myös olla suuria eroja. Erot johtuvat muun muassa siitä, että veden suolaisuus on alhaisempi rannikolla kuin ulkosaaristossa ja aurinkotuntien määrä sekä aaltojen vaikutus on vähäisempi sisäsaaristossa.

Itäisen ja läntisen Merenkurkun eläinlajistossa on myös eroja. Itäisessä Merenkurkussa esimerkiksi rusakko (Lepus europaeus) ja supikoira (Nyctereutes procyonoides) ovat yleisiä, kun taas tunturisopuli (Lemmus lemmus) ja metsäsopuli (Myopus schisticolor) esiintyvät ainoastaan Västerbottenin rannikolla. Saukko (Lutra lutra) on harvinainen sekä Ruotsin että Suomen saaristossa, mutta Ilves (Lynx lynx) on sitä vastoin tuttu näky molemmilla rannikoilla. Saariston isoimmilla saarilla esiintyvät kettu (Vulpes vulpes), mäyrä (Meles meles), näätä (Martes martes), kärppä (Mustela erminea), lumikko (Mustela rixosa) sekä hilleri (Mustela putorius). Hilleriä tavataan ainoastaan itäisessä Merenkurkussa. Pohjois-Amerikasta tuotu minkki (Mustela vison) on lisääntynyt saaristossa nopeasti ja tekee joskus suuria tuhoja alueen lintukannoille, samoin kuin kettu ja supikoira. Hirvet (Alces alces) viihtyvät kesäisin saaristossa ja rannikolla, mutta hakeutuvat talvella sisämaahan päin. Merenkurkussa tavataan kaksi hyljelajia, harmaahylje (Halichoerus grypus) sekä itämerennorppa (Phoca hispida bottnica).

Vedenpinnan alapuolelle levittäytyy oma maailmansa, josta emme yleensä tiedä paljoakaan. Aivan kuten maisema vedenpinnan yläpuolella, on maisema pinnan alapuolellakin hyvin eri näköinen eri puolilla saaristoa. Merestä löytyy matalia alueita, joissa auringonvalo yltää pohjaan asti sekä syviä, pimeitä kohtia, joissa ei ole lainkaan kasvillisuutta. Kovat kivikkopohjat ja pehmeät pohjat ovat kasvi- ja eläinlajistoltaan erilaisia. Suolaisuus vähenee Pohjanlahdella mitä pohjoisemmaksi mennään ja juuri Merenkurkussa muutamat meressä elävät lajit esiintyvät levinneisyysalueensa pohjoisrajalla. Täällä tavataan myös makeassa vedessä eläviä lajeja, jotka eivät esiinny enää etelämpänä Selkämeressä. Itämeren alhainen suolapitoisuus, joka on 0,2-1,0 % (Merenkurkussa 0,4-0,5 %), on ilmiö, johon varsin harvat lajit ovat ehtineet sopeutua. Sen takia Merenkurkussa on valtameriin verrattuna vähän lajeja.

Melkein kaikki Merenkurkussa esiintyvät kalalajit elävät rannikolla ja ovat lisääntymisensä puolesta riippuvaisia saaristoympäristöstä ja suistoalueista.Vuoden ympäri saariston matalissa vesissä viihtyvistä lajeista yleisimpiä ovat ahven (Perca fluviatilis), särki (Rutilus rutilus) sekä kiiski (Gymnocephalus cernuus). Siika (Coregonus lavaretus) ja meritaimen (Salmo trutta trutta) viihtyvät kylmemmissä vesissä ja pysyttelevät sen takia kesäisin kauempana merellä. Kuoreella (Osmerus eperlanus) on suuri merkitys Merenkurkussa ja se on myös tärkeä ravintokala monelle isommalle kalalajille. Harjus (Thymallus thymallus) on vähentynyt Pohjanlahdella, mutta se on hieman tavallisempi Merenkurkun läntisissä osissa. Silakka (Clupea harengus membras) on Merenkurkussa meressä elävistä kalalajeista tavallisin.

Linnusto käsitellään erikseen omilla sivuillaan, Linnut.